Ruuasta, elämästä ja kuolemasta

Jemenistä juuri palannut World Food Programmen (WFP) valokuvaaja Marco Frattini käsittelee kokemustaan maailman suurimman humanitaarisen kriisin dokumentoimisesta.

Olin Hajjahssa, kun kuulin, että Mohamed, pieni poika, jota olin valokuvannut muutama päivä aiemmin Al Sabeenin sairaalassa Sana'assa, oli kuollut. Kahdeksan kuukauden ikäisenä Mohamed painoi yhtä paljon kuin tyttäreni syntyessään. Kun kuulin uutisen, tunsin valtavaa surua. Syyllisyyttä jopa. Olin julkaissut kuvan Mohamedista sosiaalisessa mediassa: kauniin mustavalkokuvan, ehkä hieman taiteellisen. Tartuin heti puhelimeeni poistaakseni julkaisun, mutta puhelimessani ei ollut signaalia. Tuntui sopimattomalta pitää se kuva siellä. Ajattelin Mohamedin isää istumassa sängyllä pidellen poikaansa kädestä. Hän oli antanut luvan kuvan ottamiseen ja julkaisuun, mutta se oli silloin, kun hänen poikansa oli vielä elossa. Nyt hän on kuollut.

Tämä oli viides matkani Jemeniin. Joka kerta vierailen samoissa sairaaloissa. Joka kerta tilanne on pahempi kuin edellisellä kerralla. Jopa ennen sotaa osastot, jotka hoitivat aliravitsemuspotilaita, olivat aina täynnä. Köyhyys piti huolen siitä. Mutta nyt jokin oli muuttunut. Kyse ei ollut vain siitä, että sairaalasänkyjä tai lääkkeitä ei ollut tarpeeksi: jos sairaalaan meni takaisin muutaman päivän päästä edellisestä vierailusta siellä olevat lapset eivät olleet enää samoja, jotka oli nähnyt. Sitä mietti, mitä heille oli tapahtunut. Mutta totta kai tiesin. Ja työnsin sen ajatuksen pois pystyäkseni jatkamaan töitä.

On vaikea kuvitella, milloin viimeksi nämä lapset olivat saaneet tarpeeksi ruokaa. Kuulin tarinoita äideistä, jotka olivat niin aliravittuja, etteivät he pystyneet imettämään. He keittivät samaa riisiä uudestaan ja uudestaan ja antoivat keitinveden lapsille juotavaksi. Sitä melkein päätyy kysymään, miksi vanhemmat odottivat niin kauan ennen kuin he toivat lapsensa sairaalaan. Sitten puhut vanhemmille ja kuulet heidän samankaltaiset tarinansa. Isien näkeminen lastensa sängyn äärellä yllätti minut, sillä en ollut nähnyt sitä monessa muussa paikassa. Suurin osa heistä oli menettänyt työnsä sodan alussa. Onnekkaimmat heistä työskentelivät satunnaisesti kolmena tai neljänä päivänä kuukaudessa, keittiöissä ja rakennustyömailla saaden noin dollarin päivässä. Heidän oli ollut pakko myydä kaikki mitä he omistivat vain selvitäkseen. Kun tilanne kävi todella pahaksi, heillä ei ollut juuri yhtään rahaa, jolla he olisivat voineet maksaa matkan lähimpään sairaalaan.

Kaiken tämän kuuleminen pakottaa ihmisen kovettamaan itsensä, etsimään jonkinlaisen "suojamekanismin", jonka avulla pystyy toimimaan. Asioiden näkeminen kameran linssin takaa auttaa etäännyttämään itsensä todellisuudesta. Silti kaikki näkemäsi tarttuu mukaan.

Matkalla ollessani pakotan itseni välillä itkemään iltaisin, jotta saisin purettua kaikki ne päivän aikana tukahdetut tunteet. Usein soitan myös kotiin jakaakseni sitä mitä tunnen. Mohamedin kuoleman jälkeen vaimoni sanoi minulle, että minun ei pitäisi poistaa kuvaa sosiaalisesta mediasta, sillä se kuva oli todistus siitä tragediasta, joka Jemenissä on meneillään, ja maailman tulisi nähdä se ja toimia sen eteen. Tämä helpotti pahaa oloani hieman, mutta välillä epäilen asiaa. Jemenin kaltainen paikka saa minut epäilemään humanitaarisen työn rajoituksia.

Ja silti sodan sirpaleiden, kärsimyksen ja ylitsevuotavaisen surun keskellä tavallisuuden pilkahdukset ovat paikoittain säilyneet. Lapset leikkivät ulkona vanhan Sana'an kauniiden rakennusten varjossa. Joitakin kauppoja oli auki ja kojuissa myytiin hedelmiä ja vihanneksia, joihin ihmisillä ei ollut varaa. Lastenklinikan ulkopuolella oli tyttö, joka kauppasi värikkäitä ilmapalloja. Ne olivat harvinainen luksus lapsille, joiden vanhemmat pystyivät sellaisen ostamaan.

Ihmiset toivottivat meidät mielellään koteihinsa. Heidän keittiönsä olivat tyhjänä, mutta he vaativat, että he jakaisivat hieman ruokaa kanssamme. Tarjottimella, jolta kaikki yhdessä söivät, oli yleensä leipää ja hieman riisiä WFP:n ruuanjakelusta ja pieni pala lihaa, jolla oli vain lähes symbolinen merkitys, sekä pari tomaattia. Ruuan määrä, joka jaettiin viiden tai kuuden ihmisen kanssa oli suurinpiirtein saman verran kuin mitä yksi ihminen yleensä söisi.

Kun viimein lähdimme taas matkaan ja istuimme autossa, joka oli pysähtynyt punaisiin valoihin, tuttu näky tuli koputtamaan auton ikkunaan. Nainen käveli automme luokse pikkuruinen lapsi sylissään ja pyysi hieman rahaa. Automme paksu panssaroitu lasi vaimensi hänen äänensä ja vääristi hänen kasvonsa. Tuo kuvan ja äänen vääristymä kuvastaa sitä käsittämätöntä etäisyyttä meidän välillämme. Se etäisyys vain jatkaa kasvamistaan, kun palaan omaan arkeeni. Jemen tuntuu epätodelliselta unelta — tai pikemminkin painajaiselta. Kun katson ottamiani kuvia ja käyn läpi materiaalia, kaikki palaa mieleeni: Nimet, kasvot ja tarinat. Mietin, miten heillä menee, ovatko he enää elossa. Ja sitten työnnän ajatuksen pois.

Teksti kirjoitettu Frattinin Simona Bertramille kertoman pohjalta.

Auta WFP:tä pelastamaan henkiä Jemenissä. Lahjoita tänään.