”Ihmisten välillä ei ole yhteyttä, kun he ovat nälkäisiä.”

Daniel Hassanin tarina

"Olimme onnellinen perhe Etelä-Sudanissa. Mutta turvattomina aikoina koulutusta tai ruokaa ei ollut saatavilla. Tulin Ugandaan sodan ja nälän takia.

Kun ihminen on nälkäinen, hänen kasvoillaan ei ole hymyä. Nälkäinen ihminen voi tuntea itsensä ärtyneeksi eikä viihdy muiden seurassa. Ihmisten välillä ei ole yhteyttä, kun he ovat nälkäisiä.

Isäni kuoli vuonna 2009, kun olin vielä hyvin nuori. Konyn sotilaat veivät hänet, ja kahden kuukauden jälkeen hänet tapettiin. Setäni piti minusta huolen ja lähetti minut Jubaan kouluun.

Usein iltaisin sängyssä maatessani kuulin aseen laukauksia. Olin peloissani, sillä en tiennyt milloin he tulevat hakemaan meitä. Yhtenä iltana he tulivat. Sota syttyi Jubassa tarkastuspisteellä, löysimme ruumiita tontiltamme. Olimme todella peloissamme.

Elämä täällä oli liian vaikeaa. Etelä-Sudanissa olimme nälissämme sodan takia. Elintarvikkeiden hinnat nousivat torilla, eikä sodan aikana ollut rahaa. Meillä ei ollut varaa ruokaa, ja ruuan toimitus oli lopetettu. Sedälläni oli todella iso kauppa, jonka tuotoilla pystyimme selviämään jonkin aikaa. Hän työllisti ihmisiä, ja minä työskentelin siellä viikonloppuisin. Mutta nälän takia jouduimme syömään kaikkia kaupan elintarvikkeita.

Kun mitään ei ollut enää jäljellä, tulin tänne Ugandaan setäni ja serkkujeni kanssa. Kun saavuimme rajalle Elegussa elokuun 9. päivänä vuonna 2016, en kuullut enää aseiden laukauksia, oli rauha ja tunsin olevani turvassa ja vapaa. Tapasin jälleen äitini, veljeni ja siskoni, ja rakennamme nyt uutta kauppaa tänne. Saamme WFP:ltä ruokaa ja kasvatamme maissia pienellä maatilkullamme.

Haaveilen olevani menestyvä valokuvaaja. Pidän valokuvista paljon. Käytän aina hyväksi jalkojani, polvistun ja liikun saadakseni parhaan otoksen. Olen onnellinen ollessani WFP:n tarinankertoja, sillä haluan muiden ihmisten kuulevan elämästäni täällä Bidibidissä.

Kun rauha saapuu Etelä-Sudaniin, siellä ei ole enää nälkää. Kotimaa on aina kotimaa. Rakastan maatani, ja kun rauha saapuu, tulen olemaan ensimmäinen, joka lähtee takaisin. Haluan olla siellä ensimmäisten joukossa ottamassa kuvia, kun kaikki iloitsevat ja juhlivat hetkeä, kun rauha saapuu."

Mamcy Karinan tarina

Sota vihdoin saavutti meidät vuonna 2016 kesäkuisena päivänä aamu yhdeksältä. Taloni lähettyvillä oli sotilas, joka huusi setäni nimeä. Hän uhkasi polttaa talomme. Ihmiset itkivät. Emme tienneet, että sota tulisi. Sotilaalla oli päällään takki ja ase.

Pian emme voineet enää mennä puutarhaan hakemaan ruokaa, rahan saaminen oli myös ongelmallista. Olimme nälissämme.

Kun on yhtä nälkäinen kuin minä olin tuolloin, mieleen voi tulla jopa kuoleminen. Saadakseen ruokaa isäni oli pakko myydä kaikki lehmänsä. Mutta edes se ei riittänyt ison perheemme ruokkimiseen.

Lopulta isäni lähetti minut Ugandaan. Tulin tänne nuoremman siskoni Jeanetten ja veljeni Danielin kanssa. Saimme käyttöömme ajoneuvon, suljimme kaikki ikkunat ja ajoimme hiljaa. Joitakin ajoneuvoja oli sytytetty palamaan ja meidän oli oltava hiljaa, panikoin koko matkan ajan. Viimein kun ylitimme joen, kuulin kuljettajamme sanovan: "Luojan kiitos olemme elossa. Olemme nyt turvassa, saavuimme Nimuleen." En ollut koskaan aiemmin kuullut tuosta paikasta.

Kaksi viikkoa olimme jumissa vastaanottokeskuksessa, joka oli aivan täynnä. Ruuasta ja vedestä oli pulaa. Heti saavuttuamme Bidibidiin, WFP antoi meille papuja, maissia ja öljyä, minkä jälkeen voimme paremmin. Tulin raskaaksi muutaman kuukauden kuluttua siitä ja minun oli jätettävä koulu saatuani Godfreyn. Menen takaisin ja hankin koulutuksen, kunhan hän konttaa ja äitini voi pitää huolta hänestä.

Tunnen olevani onnellinen täällä Ugandassa; saamme ruokaa, sotaa ei ole, eikä tarvitse paeta kuullen aseen laukauksia korvissa. Lounas ja illallinen ovat hyviä ja ne ovat enemmän kuin mitä söimme Etelä-Sudanissa. Siellä sodan aikana pystyimme syömään vain kolme kertaa kuukaudessa.

Jos rauha saapuu Etelä-Sudaniin, asiat helpottuvat. Voimme viljellä ja saada ruokaa.

Haaveilen journalistiksi ryhtymisestä tulevaisuudessa tietääkseni enemmän maailman ihmisistä. Haluan myös olla yhteisöni johtaja. WFP:n Storytellers-projektin ansiosta osaan kuvata videoita, en ollut aiemmin tehnyt sitä koskaan. Se oli todella hauskaa, ja nyt tiedän, kuinka seisoa kameran takana ja kuvata videoita kunnolla. Toivon, että ihmiset näkevät sen ja nauttivat siitä.

Pidän tarinoiden kertomisesta, jotta ihmiset tietävät, mitä Bidibidissä ja Etelä-Sudanissa tapahtuu, kun he ovat kuulleet sen minulta, Mamcy Karinalta. Haluan ihmisten tietävän minusta ja siitä, miten elän."

Konfliktit ja turvattomuus ovat suurimpia nälän aiheuttajia

Ilman rauhaa emme tule koskaan poistamaan nälkää. Miljoonat ihmiset, jotka ovat joutuneet aseellisen konfliktin keskelle, kohtaavat nälänhädän uhan. Ruokaturva riippuu turvallisuudesta yleensä.

Sodan runtelemissa maissa, joissa maanviljelys ja kaupankäynti ovat häiriintyneet ja talous on romahtanut, yksinkertaisen ja ravitsevan ruoka-annoksen hinta voi olla enemmän kuin päivän palkka. Esimerkiksi Etelä-Sudanissa, ihmiset joutuvat maksamaan ruuasta suhteessa saman verran kuin jos newyorkilainen maksaisi 321 dollaria kotona valmistetusta papulautasellisesta.

Uganda on toivottanut tervetulleeksi yli puolet Etelä-Sudanin väestöstä, joka ovat paennut konfliktia ja nälkää heinäkuun 2016 jälkeen. Ruoka-avustuksen lisäksi WFP tuo tarinankerrontaa ihmisten elämiin, jotta todelliset äänet tulevat kuuluviin ruuan tärkeydestä ja nälänhädän vaikutuksista.

Daniel ja Karina ovat kaksi 34:stä eteläsudanilaisesta nuoresta pakolaisesta, jotka WFP on kouluttanut tarinankerronnassa Bidibidin pakolaisasutuksessa Ugandassa. Kahden viikon työpajassa opiskelijat oppivat ottamaan hyviä valokuvia, videokuvaamaan ja jakamaan tarinoitaan sosiaalisen median sivustoilla kuten Facebookissa ja Instagramissa. Näin heidän tarinansa kuullaan maailmalla.

Lue lisää WFP:n työstä Etelä-Sudanissa täällä.