”Työtä ihmisten pelastamisen ja elämien muuttamisen puolesta”
"Joka kerta kun saavun koululle tuodakseni ruokaa kouluruokailuun, minut toivottaa tervetulleeksi lasten iloinen huuto: 'Puuroa! Puuroa! Puuroa!'" –Stanley, kuljettaja, Malawi
"Olen yli kolme kertaa nukkunut tien päällä, kun rekkani on juuttunut mutaan, tai kun tiet ovat olleet ajokelvottomia huonojen olosuhteiden takia. Mutta joka kerta, kun saavun koululle toimittamaan kouluruuan, olen inspiroitunut. Minut toivottaa tervetulleeksi lasten iloinen huuto: "Puuroa! Puuroa! Puuroa!"
Kun toimitan ruokaa tai ravinnelisiä sairaaloihin, näen henkilökunnan ja potilaiden huojennuksen. Se motivoi minua työskentelemään ahkerasti. Tunnen olevani hyödyllinen ja koen ylpeyttä auttaessani tarpeessa olevia ihmisiä.
Rekkani juuttui tänään neljä kertaa. Eilen satoi ja tie oli hyvin liukas, mutta minä ja kollegani autamme toisiamme. Tiedämme, että ihmiset odottavat meitä ja se antaa voimaa jatkaa.
Vaimoni ja lapseni ymmärtävät työni luonteen. He tietävät, että jos tulen kotiin myöhässä, se johtuu siitä, että kentällä on ollut haastavaa. He ovat oppineet elämään sen kanssa."
"Inhimillisenä pysyminen perustavanlaatuisen epäinhimillisyyden keskellä on ollut kaikkein haastavinta." –Marwa, Tiedottaja, Syyria
"Inhimillisenä pysyminen perustavanlaatuisen epäinhimillisyyden keskellä on ollut kaikkein haastavinta. Kun juttelen uhrien kanssa ja opin heidän kamppailuistaan, menetyksistään ja kuolemattomasta toivostaan, tunnen mitä kuka tahansa ihminen tuntisi: vihaa, epäuskoa ja epätoivoa. Työskennellessäni alueilla, joissa on meneillään olevia konflikteja, olen oppinut, että juuri nämä tunteet säilyttävät meidän ihmisyytemme ja mahdollistavat sen, että voimme samaistua heihin, joita avustamme. Tunnen nöyrtyväni, sillä tiedostan vahvasti, että ilman syntyessäni tapahtunutta onnekasta sattumaa, minä voisin myös olla näiden vanhempien, lasten, sisarusten ja puolisoiden kengissä. Yritän tuoda esiin tämän ajatuksen kaikissa tarinoissani, jotta lukijat voivat nähdä itsensä niissä ihmisissä, joiden tarinoita jaamme, ja jotta he ehkä tuntisivat motivaatiota lahjoittaa ja tukea ihmisten peruselämänedellytysten täyttymistä.
En koskaan unohda sitä, kun saavuin tänä vuonna Doumaan maaliskuun 15. päivänä, jolloin oli kulunut tasan seitsemän vuotta Syyrian sodan alkamisesta. Piiritetyssä kaupungissa kaikki –nuoret ja vanhat — rukoilivat minulta ja kollegoiltani, että veisimme heidät pois. Ruoka oli viimeinen asia heidän mielessään: pakeneminen oli se, mitä he halusivat. Mitkään lohdutuksen sanat eivät rauhoittaneet ihmisiä, jotka olivat jääneet jumiin Doumaan, ja sydäntäni särki nähdä humanitaarisen tehtävämme rajoitukset.
Minuun sattuu myös nähdä yhteisen perintömme tuhottuna ja raunioina. On sydäntä särkevää vierailla Syyrian kaupungeissa, jotka ennen olivat tärkeitä talouden keskuksia, ja nähdä ne nyt tuhottuna, sillä niiden mukana ihmiset menettivät myös kotinsa, elinkeinonsa ja historiansa."
"Voin samaistua heihin sen pohjalta, mitä olen itse kokenut." — Liberée, valvontaviranomainen, Ruanda
"Minulla oli suuri perhe: vanhemmat, sisarukset, isovanhemmat ja serkut. Monet heistä kuolivat noiden kuukausien aikana", Liberee kertoo. "Todistin omin silmin, kuinka vanhempani ja veljeni tapettiin edessäni. Kokemuksesta toipuminen ei ole ollut helppoa minulle ja sisarilleni.
Kansanmurhan jälkeen roolit ovat vaihtuneet: nykyään Ruandaan saapuu pakolaisia samoista maista, joihin ruandalaiset pakenivat 24 vuotta sitten. Voin samaistua heihin sen pohjalta, mitä olen itse kokenut. Minulla on syvempi ymmärrys siitä, mitä he joutuvat käymään läpi selviytyäkseen leireillä", hän sanoo. "Me voimme tarjota heille ruokaa ja pitää huolen heidän perustarpeistaan. Mutta elämä leirillä on silti haastavaa ja hyvin erilaista kuin kotona.
Nautin, kun saan auttaa ihmisiä ja työskennellä humanitaarisella alalla — etenkin silloin kun onnistun ratkaisemaan ongelman helpottaakseni jonkun elämää.
Muistot kansanmurhasta ja kaikista apua kaivanneista ihmisistä ovat syy, miksi halusin päästä töihin WFP:lle. Kuten suurin osa ruandalaisista, sain apua WFP:ltä ja muistan energiapitoiset keksit, joita lapsille edelleen annetaan."
Oltuani WFP:n tuensaaja, tuntuu hyvältä auttaa toisia" –Garang, logistinen assistentti, Etelä-Sudan
"Kuulin WFP:stä ja YK:sta ensimmäisen kerran vuonna 1998. Sisällissota oli voimistunut, perheeni ja minä olimme menettäneet kotimme, ruoka oli vaikeasti saatavilla ja maassa oli julistettu nälänhätä. Näin kuinka ihmiset nääntyivät, vaikka olin vasta nuori poika. Se oli todella hirveä asia kokea; nähdä ihmiset kärsimässä ja nälkiintymässä… ihan vain tien varsilla. Muistan, että WFP lähetti meille ilmateitse papuja ja vehnää, koska tiet olivat sateen takia ajokelvottomia.
Liityin Etelä-Sudanin WFP:hen vuonna 2014 logistisena assistenttina. Minusta tuntuu hyvältä auttaa muita tuensaajia, toimittaa lasti oikeaan kohteeseen ja saada jälkikäteen kiitosta.
Kerran lähetimme tiimin kentälle ja eräs työntekijämme, joka koordinoi ilmapudotuksia, soitti minulle ja kertoi, että kentällä on ongelmia. Hän selitti kuinka ihmiset kärsivät ja toivoi, että ilmapudotukset tehtäisiin mahdollisimman nopeasti, etteivät ihmiset nääntyisi.
Kuultuani sen, muistin mitä minä ja perheeni koimme niinä päivinä. Tapasin lentotiimin ja vaadin, että lähetämme ruoka-avustusta kyseiseen kohteeseen niin pian kuin mahdollista. Kun olimme tehneet sen, paikalliset viranomaiset kysyivät ilmapudotuksen koordinaattorilta: "Kuka tämä Garang on? Lähetä hänelle paljon kiitoksia."
"Tärkein prioriteettini on kuunnella ihmisiä" –Daniela, insinööri, Bangladesh
"Naisinsinöörin on hankala työskennellä kentällä, sillä tämä ala on edelleen hyvin miehinen ja ihmiset olettavat, ettei minulla ole tarpeeksi kokemusta, koska olen nainen. Työskentely paikoissa, joissa naiset yleisesti eivät ole näkyvillä, on myös raskasta.
Naisena koen empatiaa niitä yhteisöjä kohtaan, joiden kanssa työskentelemme ja sillä on valtava vaikutus. Kun saavun paikan päälle, tärkein prioriteettini on kuunnella ihmisiä ja urakoitsijoita, jotta ymmärrän mitä he tarvitsevat ja haluavat ja kuinka voimme parhaiten työskennellä yhdessä. Viimeksi tänään istuin työntekijöiden kanssa uudessa logistiikkakeskuksessa, jota rakennamme Kutupalongin valtavalla leirillä. He toivat minulle kylmää vettä, ja tulkkini kautta he kertoivat minulle perheistään ja lapsistaan. Tämä luo yhteyden välillemme.
Tiimini on avainasemassa auttamassa WFP:tä toimittamaan ruokaa ja hätäapua, sekä tukemaan yhteisöjä saavuttamaan pidemmän aikavälin kestävyyttä, jotta he voivat ruokkia itsensä. Pidän siitä, että työlläni on konkreettinen vaikutus. Työskentelen aina sitä kohti, että lopulta teen työni tarpeettomaksi. Missä tahansa olen, varmistan, että tarjoamme yhteisöille kapasiteettia parantaa kotejaan, elinkeinojaan, rakentaa kouluja ja auttaa lapsiaan, etteivät he tarvitsisi avustustamme enää."